On melekonen matka. Vuoren rinteille saattavat toisinaan jäädä entiset työpaikat, uskomukset, tittelit, vanhemmat, kumppanit, lapsetkin... Välillä saattaa tipahtaa rinteeltä itsekin.. Ja jälkeenpäin huomaa syvimmän rotkon olleen paras suunnan näyttäjä ikinä. Usein meitä ohjataan nousemaan ylös mahdollisimman nopeasti, ja jatkamaan äkkiä matkaa.. Joskus matka rotkon pohjalla voi ollakin paras tapa kerätä voimia, ja oppia askeltamaan vähitellen omaan rytmiin. Oman rytmin löytäminen voi olla suorituskeskeisyyteen hukkuneen syyttävän sisäisen äänen purkamisen takana. Tai se voi kutsua hillittömän häpeävuoren tai pelkojen takaa huhuillen mitä hulluimpina tempauksina nostamaan koettavaksi ja lopulta repusta pois karisteltavaksi noita tunteita. Jokin sisällä ohjaa laittamaan töppöstä toisen eteen, ja silloin on vain kivuttava. Tunnustelevin pienin askelin tai isoin harppauksin! Henkisen matkan intuitiivinen vetovoima on mielestäni erilainen kuin kunnianhimo tai saavuttaminen, ehkä toisinaan se voi verhoutua sellaisenkin taakse, mutta todellisuudessa sisimmästä kumpuava "tieto" on se joka ohjaa kuitenkaan tietämättä täysin minne mennä. Joskus tasan yhden askeleen eikä yhtään enempää. Joskus kaksi ja kolme takaisin saman tien. Kenties se on se sama voima mikä ohjaa lintuparvet oikeisiin suuntiin, valaat löytämään ravintoa ja lisääntymään tuhansien kilometrien päähän, saa lehdet kasvamaan puihin, opettaa meidät kävelemään... 

"Jotka tulevat suorinta tietä, saapuvat tyhjin taskuin. Jotka ovat kolunneet kaikki polut, tulevat säihkyvin silmin, polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa säkissään. Niin se ystäväni on, niin se on, että eksymättä et löydä perille."

Tommy Tabermann  

Luonto meissä tosiaan tietää tai tietäisi mitä tehdä. Pahimmillaan olemme kuitenkin niin täynnä pakotettuja kaavoja ja sisäisiä ääniä, toki ymmärrettäviä velvoitteita ettemme enää edes kuule tuota kutsua.. Emme tiedä minne kulkea vapaasti ja virtaavasti, siihenkin täytyisi äkkiä joku ohjekirja löytää, ja sitten voisi näennäisesti vähän nauttia matkasta. Tai jos tosiaan eksyy tai tipahtaa.. parempi ehkä kuitenkin jättää välistä. Ja monella se matka jää välistä. Elämä on matka joka tapauksessa, ja matka on aina päämäärää tärkeämpi. Siksi oma toivomukseni kanssakulkijana on, että se on niin omalla kohdalla kuin sinulla mahdollisimman elävä, oman tuntoinen ja näköinen. Omassa elämässäni ja työssäni rakastan niitä hetkiä, kun kauan kadoksissa ollut elävä voima alkaa työntyä esiin! Intohimo vaikkapa kirjoittamiseen tai maalaamiseen, villiin tanssiin, minkä luuli kadottaneen jo kokonaan. Jokin tunne alkaa työntyä esiin mikä oli hautautunut vuosien kiviröykkiöiden alle, hellittävä aalto energiahoidossa mikä alkaa sulattaa vanhaa kipua.. Voimakkaan valonvirtaus meditaatiossa mikä sulattaa vähintäänkin aivot ja ennen muuta vanhat rajoittavat ajatukset mennessäään! AAAAAAAAAAAAAAhhhhhhhhhhhhhhhhwwwwwwwwwwwwwwwww Siksi me ollaaaan täällä. ELOSSA. ELÄMÄSSÄ. KOKEMASSA TÄTÄ KAIKKEA. KEHITTYMÄSSÄ SIELUINA, LUOMASSA JA OPPIMASSA UUTTA. EI VAAAN MEÄN PÄISSÄ JA KIRJOISSA, TUTKIMUKSISSA JA RAPORTEISSA VAAN TÄSSÄ ELÄMÄSSÄ!!!! 

No niin, vaikka tipahtaisit rähmälleen kuten todennäköisesti välillä käy. Lähetäänkö kumminkin kattomaan miltä ne maisemat sun vuorelta, rotkosta tai meren pohjasta näyttää?

Henkisellä matkalla vuorenhuipuilla en useinkaan tarkoita Alppeja, Balin reissuja, hienoja facebookpostauksia.. Ne voivat olla niitäkin, mutta upeimmat vuoret ja näkymät todellisuudessa löytyvät sisältämämme! On hurjaa miten paljon ihminen ohittaa itseään etsimällä itseään kaikkialta muualta paitsi sisältään. Uusi auto, kumppani, puhelin, meikki, vaatteet, treenatut lihakset, asema, koulutus, tutkinto, työpaikka... Sisäisen maailman avautuminen vähitellen tekee köyhänkin rikkaaksi, eläväksi ja onnelliseksi. Köyhällä en aina tiedä tarkoitanko rahallisesti varakasta vai köyhää, tottakai tarvitsemme asioita, ja runsaus ja varallisuus tuovat myös turvaa, mutta pahimmillaan kaikki sekin on vain vankila, jos sisäiset portit ovat kiinni eikä vapautta tai virtausta tunnu missään.

Sanotaan että vedät puoleesi sitä mitä pelkäät

Lähes 20 vuotta sitten luin kirjan keskusteluja jumalan kanssa, ja sieltä on tuo kyseinen lause. Päämäärätietoisena ihmisenä päätin, että kohtaan ne kaikki. Eliminoin jokaikisen pelon mitä ikinä saatan tunnistaa, ja löytää. Huh, on ollut retki, sen voin sanoa, ja olisin voinut sen matkan mieluummin vaikka siellä Balillakin viettää. Mutta se ei olisi ollut Minun matka. Se, että tänä päivänä minulla on kivuton, lämmin, virtaava terve keho, missä on jatkuvasti hyvä ja nautinnollinen olla, on paljon enemmän! Aikaisemmin jalat olivat aina kylmät, ja keho jatkuvasti tukkoinen, sairastelin tuon tuosta, munuaisenergia oli heikko, toistuvia virtsatietulehduksia. Etenkin pelkoa nostattavassa lyhyessä parisuhteessa missä kannoin paitsi kumppanin varjot ja pelot omassa kehossani, myös loukkaavia sanoja ja demonisoimista seksuaalisuuteni osalta. Näkyväksi ja kohdatuksi, arvostetuksi tulemisen sijaan. Alaselkä oli aina kipeä, lantio aivan tukossa, yhteys jalkoihin ja maahan huono. Pikkuhiljaa olen tehnyt kotiani omaan lantioon, viime syksynä kuulin itseni sanovan : tämä on Minun lantioni. Minun elämän perusta. Ja niin se on. Enää ei tarvitse pelätä, vaan antaa elämän ja hengen asettua yhä syvemmälle kehooni ja tähän maahan. Upea totuusvoimani ja karhunvaistoni. Elämän ja naiseuden syvä voima.